Kosmisen humanismin manifesti
Jeffrey Kripal: The Flip. Epiphanies of the Mind and the Future of Knowledge. Bellevue Literary Press. (2019)
Monipuolinen uskontotieteilijä Jeffrey Kripal on tarttunut haastavaan ja poleemiseen aiheeseen ja kirjoittanut uhmakkaan ja pateettisen manifestin, joka kyseenalaistaa materialistis-luonnontieteellisen maailmankuvan monoliittista asemaa tieteessä.
Ihmistieteet on Kripalin mukaan vaarallisesti redusoitu tieteellisen ja tietämiseen liittyvien keskustelujen marginaaliin, ”pelkäksi koristeeksi tieteen kakussa”. Tietäminen on yksipuolistunut ihmistieteiden kustannuksella niin merkittävästi, että Kripalin mukaan on kaikki syyt puhua kriisitilanteesta.
Materialistisen maailmankuvan läpäisemässä nykytieteessä ei Kripalin mukaan ole kysymys tietämisestä, vaan siitä, mitä saa tietää ja kuka saa tietää. Ne kysymykset, joihin ei voida vastata materialistista lähtökohdista, yksinkertaisesti poistetaan tutkijan pöydältä, kunnes jäljelle jää vain elottomia alkeishiukkasia ja niiden vuorovaikutuksen tuloksia. Kripalin mukaan materialistinen tiede ottaa mielellään kantaa kysymykseen siitä, mitä eloton aine tekee, mutta ohittaa mielellään kysymykset siitä, miten elämä ja tietoisuus kohoavat elottomasta aineesta. Meitä pyydetään vain uskomaan(!) siihen, että jonain päivänä materialistinen tiede kykenee selittämään myös elämän ja tietoisuuden mysteerit.
Erityisen vahingollisena Kripal pitää sitä, että samalla kun tietämisen muodot rajataan kapealle alalle, pelko oman uskottavuuden kärsimisestä rajoittaa myös niitä tieteentekijöitä, joille muunlaiset tietämisen tavat ovat tuttuja ja mahdollisia. Lopputuloksena koko tiedeyhteisö kärsii sosiaalisen kontrollin aiheuttamasta ammatillisesta pelosta ja itsesensuurista. Materialismin haastamisesta on tullut harhaoppia.
Kenties vielä hälyttävämpänä Kripal pitää sitä, että nykyinen tieteellinen tieto ei kykene tuottamaan merkityksellisiä tarinoita. Uusin tieteellinen tieto kertoo ihmisille kyynistä tarinaa siitä, miten kaikki inhimillinen on lopulta sisällöllisesti tyhjää. Elämä ja tietoisuus ovat alkeishiukkasten vuorovaikutuksesta syntyneitä turhia oheistuotteita, joilla ei ole itsessään mitään arvoa. Tällainen valju elämänfilosofia ei erityisemmin inspiroi kiinnostusta edes aidosti kiinnostaviin ja merkityksellisiin ilmiöihin kuten kvantittumiseen. Kripalin mukaan tämä ruokkii tahattomasti fundamentalistisia ideologioita työntämällä pois lumousta kaipaavat suuret ihmisjoukot.
Lääkkeeksi tähän Kripal ehdottaa tulevia tietämisen muotoja vaalivaa, profeetallista ”kosmista humanismia”, jossa tietoisuus tuodaan takaisin tutkijan pöydälle elottoman aineen kanssa ja jossa lumous palautetaan takaisin tutkimukseen ja siitä puhumiseen. Kripal muistuttaa, että sellaiset materialistisen tiedekuvan suuret ikonit kuten Werner Heisenberg, Albert Einstein, Niels Bohr ja Max Planck uskoivat kaikki siihen, että tietoisuuden mysteeri on heidän työnsä keskiössä.
Kosmisen humanismin ytimessä ei ole Kripalin mukaan vain tietoisuuden tutkiminen vaan myös sen monimuotoinen kokeminen. Erityisenä tietoisuuden ominaisuutena Kripal pitää vaikeasti kuvattavaa kokemusta, jota hän kuvaa sanalla ”flippaaminen” (The Flip).
”Flippaaminen” on Kripalin termi mystiselle kokemukselle, joka muuttaa kokijan elämää perustavalla tavalla. Kokemus on hyvin monimuotoinen ja siitä löytyy runsaasti monisanaisia kuvauksia eri puolilta maailmaa ja kaikilta ajoilta (joskin on tärkeää muistaa, että visionääristen mystikkojen tyypillisesti koukeroinen symboliikka ja kielenkäyttö on usein tässäkin yhteydessä harhaoppisuuden pelon sanelema tyylikeino).
Mystiselle kokemukselle on eri aikoina annettu useita eri nimiä, kuten unio mystica, shaktipat, trippi, valaistuminen, moksha. Kokemusta on vaikeaa tuottaa luotettavasti, ja siitä on vielä vaikeampi kertoa mitään sille, joka ei ole sitä kokenut. Mystistä kokemusta kuvataan usein värikkäinä näkyinä, joiden aikana koetaan erityisen mielekästä kommunikaatiota ja yhteyden tunnetta jumalalliseen/kosmiseen tietoisuuteen.
Lumouksen nostamiseksi takaisin tieteelliseen keskusteluun Kripal esittelee suuren joukon sekä historiallisia että nykypäivänä eläviä kuuluisia tutkijoita, joiden elämässä on tapahtunut tällainen ”flippaus” ja sen myötä usein kääntymiskokemusta muistuttava elämänasenteen muutos. Anekdoottien lisäksi Kripal puolustaa kosmista humanismia myös argumentoimalla, että lukuisat historian arvostetuimmat tieteentekijät kuten esimerkiksi Francis Bacon (1561–1626) kirjoittivat muun työnsä ohella myös niistä tietämisen muodoista, joihin materialistinen tiede nykyään suhtautuu ylenkatseisesti.
On helppo nähdä, miten tylysti Kripalin keskustelunavaus luultavasti teilataan yksityiskohtia myöten tieteellisten julkaisujen sivuilla. Kripalin haltioitunut ja poleeminen argumentaatio poikkeaa tyypillisestä tieteellistä arvovaltaa tukevista tekstilajeista. Teos antaa ymmärtää, että mm. Albert Einsteinia, Alfred Whiteheadia, Wolfgang Paulia, Nietzscheä ja Spinozaa voisi käsitellä ”flipanneina” tiedemystikkoina. Tällainen lähestymistapa tulee aivan varmasti aiheuttamaan akateemista someraivoa, mikä lienee Kripalin tavoitekin. Tieteentekijöiden puhdasoppinen ateismi on nimittäin monelle sydämen asia. Esimerkiksi Richard Dawkinsin teoksessa Jumalharha (2006) kirjoittaja pyrkii kumoamaan kuuluisien tutkijoiden (kuten Einsteinin) uskonnollisuuteen liittyviä väärinkäsityksiä ja toteaa heidät yksiselitteisesti kunnon ateisteiksi.
Kripalin argumentaatio on kuitenkin humanistin näkökulmasta osuvaa ja sanallistaa humanistipiireistä jo ennestään tuttua tieteenkritiikkiä paljon paremmin kuin yksikään aiempi hiljainen valituslaulu humanismin alennustilasta. Erityistä raikkautta teokseen tuo poleemisuuden lisäksi myös tieteenkritiikin kytkeminen sen mahdollistamiseen, mitä emme voi tällä hetkellä kuvitella: tietämisen laajempiin mahdollisuuksiin tulevaisuudessa.
Humanistina ja uskontieteilijänä minulla on jo valmiiksi hyväksyvä asenne Kripalin ajatuksia kohtaan. Työskentelen itsekin tällä hetkellä tietämisen tapoja laajentamaan pyrkivän hankkeen parissa.
Miksi jotkin tietämisen lajit sitten herättävät niin voimakasta vastustusta? Olen itsekin havainnut, että vaistomaisesti ärsyynnyn (miksi?) kun törmään uushenkisyydessä ilmiöön, jossa suomalaisen lukiosivistyksen saaneet ihmiset projisoivat omalaatuisia animistisia uskomuksia mikroaaltoihin, rokotuksiin tai hanaveteen. Joillekin virukset ja muut patogeenit kutistuvat kysymykseksi uskosta tai sen puutteesta. Voidaan perustellusti sanoa, että kysymyksessä on inhimillinen tarve selittää maailmaa mielekkäillä tarinoilla, mutta onko näissä yhteyksissä kysymys vakavasti otettavasta ”toisesta tietämisen tavasta” vai jostakin muusta?
On mielestäni omanlaisensa tietämisen laji luottaa omakohtaisesti saatuihin kokemuksiin kuten vaikkapa näkyihin, uniin tai varpuun ja ennusmerkkeihin. Subjektiivinen kokemustieto on selvästi tietämisen tapa, mutta mihin asti on mielekästä huomioida muita tietämisen tapoja? Kripal ei kuitenkaan vaadi käyttöönsä sellaista hölmöläisen rekeä, johon pitäisi materialismin haastamiseksi lastata kaikki mahdollinen. Kripal vastaa, että emme voi vielä tietää, ellemme anna muille tietämisen tavoille mitään mahdollisuuksia ja ohitamme massiivisen osan inhimillistä kokemusmaailmaa irrallisena ja merkityksettömänä.
Olen itse saanut useita kertoja kokea Kripalin esittelemää mielen erityislaatuista epifaniaa eli ”flipannut”. Kykenen siis ymmärtämään, mitä Kripal tarkoittaa puhuessaan tästä uskonnollisten traditioiden ytimeen kuuluvasta mielen ihmeellisestä erityisominaisuudesta, jossa vastakohdat sulautuvat yhdeksi, mieli astuu ulos kehosta ja katselee arkisten asioiden sijaan Platonin ideoiden maailmaan. Voin omakohtaiseen kokemukseen perustuen sanoa, että se todella on tietämisen laji, johon kaikki inhimillinen tähtää, ja mitä tietoisemmin pyrimme sen tutkimiseen, sitä nopeammin kehitymme kollektiivisesti tasolle, jota emme voi vielä edes kuvitella. Juuri siksi suosittelen sekä itse teosta, että sen peräänkuuluttamaa ”flippaamista”, johon nykyihmiselle on tarjolla useita erilaisia menetelmiä.
Kosmisen humanismin ilosanomaa summasi aikoinaan jo Markku Into runossaan Olen puhunut utopiaa (1969):
”Tarvitsemme uutta ärsyttävää sukupolvea, uutta sukupolvea, joka on irronnut, järjetön, kreisi, seksuaalinen, vihainen, lapsellinen ja hullu. Me tarvitsemme ihmisiä, joilla ei ole muuta menetettävää, kuin ruumiinsa. Hurja sissiteatteri on käynnissä. Näyttämö on katu tai porstua, mutta sinä, ihminen, olet näytelmän tähti ja sinä teet.”
Arcana modern 